Etelä-Afrikka tienhaarassa
Yhteishallituksen koettelemukset ja
vasemmiston tulevaisuuden mahdollisuudet
Vuoden 2024 vaalit toivat Etelä-Afrikan poliittiselle kentälle historiallisen muutoksen: ANC:n valtakausi murtui, puolue menetti absoluuttisen enemmistönsä ja maa siirtyi yhteishallituksen (Government of National Unity, GNU) aikakauteen. Uusi koalitiohallitus, johon kuuluvat ANC ja sen historialliset vastustajat sekä keskusta- ja oikeistopuolueita, sulatti monet vanhat vastakkainasettelut mutta avasi samalla ovia syville ristiriidoille, erityisesti talouspolitiikassa.
Tässä uudessa ympäristössä vasemmisto — ay-liike, progressiiviset liikkeet, yhteiskunnalliset aktivistit sekä vasemmistopuolueet — on uuden ja monitulkintaisen tilanteen edessä. Yhteishallituksen dynamiikka vaikuttaa syvästi siihen, millaisia mahdollisuuksia ja esteitä vasemmiston tavoitteiden ja Etelä-Afrikan yhteiskunnallisten muutosten edistämiselle on, kirjoittaa Neil Coleman laajassa artikkelissaan Dauily Maverick -lehdelle.
Coleman on apartheidin vastaisen taistelun veteraani ja johtaa Taloudellisen oikeudenmukaisuuden instituuttia Etelä-Afrikassa. Tämä tiivistelmä perustuu hänen kirjoituksiinsa.
Poliittisen kentän muutos ja vasemmiston haasteet
ANC:n asema Etelä-Afrikan politiikan kiistämättömänä johtajana horjui vaalien seurauksena. Vaalien yhteydessä yli 60% äänioikeutetuista jätti äänestämättä. Näistä joukosta moni on perinteisiä ANC:n tukijoita, joiden pettymys puolueen suorituksiin on kasvanut vuosien varrella.
Vaalitulos peilaa pitkään kytenyttä turhautumista: kansalaiset ovat menettäneet uskonsa puolueisiin, epäluottamus poliittiseen järjestelmään on syvää, ja henkilöt, jotka ennen luottivat ANC:n antamiin lupauksiin, ovat nyt vieraantuneet sekä puolueesta että koko poliittisesta prosessista. Tuoreen HSRC:n (Human Sciences Research Council) kyselyn mukaan jopa 81% niistä, jotka harkitsevat vaalien boikotointia, perustelee päätöstään pettymyksellä politiikkaan ja puolueisiin. Luottamus poliittisiin puolueisiin on enää 17%.
Vasemmisto kohtaa nyt haasteen: miten rakentaa uusia tapoja osallistua kansan poliittiseen toimintaan ja palauttaa demokratian merkitys arjessa? Lisäksi on löydettävä keinoja kuroa umpeen sosiaalista eriarvoisuutta, uudistaa talouspolitiikan suuntaa sekä puolustaa kehitystä, joka on jumiutunut talouden konservatiivisten voimien puristuksiin, kirjoittaa .
GNU ja talouspolitiikan ristiriidat
Yhteishallitus on muodostettu perustuen kompromisseihin, jotka koskevat etenkin talouspolitiikkaa. ANC:n täytyy nyt neuvotella jokaisesta linjavedosta niin keskusta- kuin oikeistopuolueiden kanssa, jotka suhtautuvat varauksellisesti perinteisiin vasemmistolaisen kehityspolitiikan keinoihin kuten julkisiin investointeihin, valtion aktiiviseen rooliin ja progressiiviseen verotukseen.
Epäselvää on, mihin kaikkeen ANC on talouspolitiikassa sitoutunut. Monet asiantuntijat pelkäävät, että valtiovarainministeriön (National Treasury) ja keskusta-oikeistopuolue DA:n ehdotukset uusista finanssipoliittisista pelisäännöistä — kuten menokatot ja velkakatot — ajaa maata entistä kovempaan talouskuriin eli hyper-austerityyn. Tämä olisi jatkumoa viimeisten 15 vuoden kehitykselle, jossa valtion menoja, erityisesti koulutuksen, terveydenhuollon ja julkisten palveluiden osalta, on leikattu merkittävästi.
Koulutus- ja terveydenhuoltomenot ovat kääntyneet laskuun: esimerkiksi koulutuspanostus oppilasta kohden laski 25,387 randista (2022/23) 23,363 randiin (2026/27), kun taas terveydenhuoltomenot julkista potilasta kohden arvioidaan putoavan 5,326 randista 4,525 randiin vastaavana aikana. Tämän seurauksena rakenteellinen eriarvoisuus ja tyytymättömyys syvenevät.
Vasemmiston mahdollisuudet ja visiot
Uusi tilanne pakottaa vasemmistoa etsimään tapoja haastaa talouskurin pakkoa ja luomaan vaihtoehtoisia poliittisia ja taloudellisia strategioita. Vasemmiston on tuotava esiin konkreettisia malleja, jotka pyrkivät:
Kehittämään aktiivista teollisuuspolitiikkaa ja vahvistamaan valtiollista ohjausta strategisilla aloilla, kuten infrastruktuurissa ja energiassa.
Laajentamaan julkista työllisyysohjelmaa, joka vastaisi laajaan työttömyyteen ja lisäisi taloudellista toimeliaisuutta köyhissä yhteisöissä.
Rakentamaan kestäviä malleja julkisten yritysten (SOEs) elvyttämiseksi ja vahvistamiseksi.
Ajamaan etenkin progressiivista geopoliittista linjaa, joka vahvistaa Etelä-Afrikan itsenäistä roolia kansainvälisessä taloudessa ja rakentaa yhteistyötä globaalin etelän maiden kanssa.
Osittain vasemmiston tulevaisuus riippuu siitä, kuinka paljon poliittista tilaa julkisille investoinneille ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden uudistuksille on mahdollista luoda. Ratkaisevaa on myös, kuinka uskottavasti, avoimesti ja järjestelmällisesti vasemmisto esittelee omat vaihtoehtonsa ja vie niitä kaduille, kansalaisyhteiskuntaan sekä parlamentaariseen keskusteluun.
Kolmen vuosikymmenen talouskurin jäljet
Etelä-Afrikan talouspolitiikan perusvirittimenä on ollut jo kolme vuosikymmentä finanssikonservatismi, jossa julkista taloutta on sopeutettu rajaamalla menoja, liberalisoimalla ja markkinalähtöistämällä talouden keskeisiä osa-alueita[1]. Tämä on merkinnyt valtion roolin kaventumista ja hykerryttävää uskoa siihen, että yksityinen sektori ottaa automaattisesti vastuun kehityksestä.
Tämä kehityssuunta on kuitenkin syventänyt rakennetyöttömyyttä, kasvattanut eriarvoisuutta ja lisännyt köyhyyttä. Monet aiemmin hyvin toimineet valtionyhtiöt ajettiin aliresursoinnin ja epäonnistuneen yhtiöittämisen myötä kriisiin — esimerkiksi Eskomin tapaus, jossa investointien puute sekä yrityksen yhtiöittämiseen liittynyt strategia johtivat yhtiön toimintakyvyn dramaattiseen heikentymiseen[.
Narratiivit talouskurin puolesta ja vastaan
Konservatiivisen talouspolitiikan kannattajat perustelevat valintaa muun muassa sillä, että leikkaukset hillitsevät valtionvelkaa ja vakauttavat taloutta. Todellisuudessa vaikutus on ollut päinvastainen: joustamattomien budjettiraamien vuoksi yhteiskunnan palvelut ovat rapautuneet, yhteiskunnallinen levottomuus on pahentunut, talouskasvu hidastunut ja velka suhteessa BKT:hen ei ole pysynyt vakaana.
Vasemmisto kritisoi tätä kehitystä väittäen, että ainoa tie ulos nykyisestä tilanteesta on valita radikaalimpi kehityspolitiikka, joka perustuu julkisen sektorin roolin kasvattamiseen, investointeihin, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vahvistamiseen ja perustuloon kaltaisten korkean vaikuttavuuden ohjelmien käyttöönottoon. Politiikan suunnan muuttaminen vaatii rohkeutta ja kykyä nähdä resurssit laajemmin: esimerkkinä siitä, että taloudessa on vielä käyttämättömiä varoja kuten GFECRA-rahasto, jonka käyttöönottoa on perustellusti vaadittu].
Uuden osallistavan liikkeen rakentaminen
Vasemmistolle avautuu mahdollisuus koota kansanliikkeitä ja muodostaa laajapohjaisia kansalaisliittoja, vastaavia kuin Ranskassa on nähty viime aikojen vasemmistorintamassa. Yhä useammat kansalaiset odottavat vakuuttavaa ja johdonmukaista vaihtoehtoa nykytilanteeseen sekä taloudellisesti että poliittisesti.
Toisaalta vasemmisto joutuu rakentamaan uutta legitimiteettiä ja toimintatapoja: menneisyyden opit ja ay-liikkeen, opiskelijaliikkeiden sekä ruohonjuuritason järjestöjen kokemukset ovat tärkeitä mutta eivät yksin riitä[1]. Uusi aika vaatii vahvaa yhteiskunnallista mobilisaatiota, suoraa demokraattista osallistumista paikallistasolla, sekä johdonmukaista yhteistyötä muiden edistyksellisten voimien kanssa.
Yhteiskunnallinen kriisi ja tulevaisuuden suunta
Etelä-Afrikka on eksistentiaalisen kriisin äärellä. Ilman suunnanmuutosta nykyinen, syvenevä turhautuminen ja poliittinen passiivisuus saattaa johtaa yhteiskunnalliseen epävakauteen ja arvaamattomiin seurauksiin. Jos GNU:n synnyttämä kutistuva talouspolitiikka jättää laajat kansalaisryhmät huomiotta, voivat ääri-ilmiöt, populismi ja uusi poliittinen hajaannus saada jalansijaa.
Vielä on kuitenkin mahdollisuus: vasemmiston johdolla voidaan käynnistää uusi kansanliike, joka ei pelkästään vastusta leikkauspolitiikkaa, vaan rakentaa uskottavia, osallistavia vaihtoehtoja. Tällainen liike voisi palauttaa poliittista osallistumista, vahvistaa demokratiaa ja tehdä Etelä-Afrikasta jälleen toivon esikuvan globaalille etelälle.
Yhteishallitus on vasta alku uudenlaiselle poliittiselle vaiheelle Etelä-Afrikassa. Se, pystyykö vasemmisto keräämään voimansa, rakentamaan laajan yhteiskunnallisen rintaman sekä haastamaan talouskonservatismin ja uusliberaalin yksipuolisuuden, ratkaisee paljolti maan suunnan seuraaviksi vuosikymmeniksi. Nykyinen kriisi on vakava — mutta samalla se on mahdollisuus uudistua, löytää uusia toimintatapoja ja rakentaa oikeudenmukaisempaa kansalaisyhteiskuntaa, joka pitää huolen jokaisesta jäsenestään.
Tulevat vuodet näyttävät, onko vasemmistolla kykyä ja rohkeutta tarttua tähän tehtävään. Työ on vaativaa, mutta välttämätöntä.