Freedom Charter 70 vuotta!
Freedom Charter syntyi kamppailussa.
Nyt sitä täytyy puolustaa ja uudistaa samassa hengessä.
Mielipide – Ronnie Kasrils
Vapauden peruskirja hyväksyttiin Kliptownissa 70 vuotta sitten, 26. kesäkuuta 1955. Tuhannet edustajat matkustivat ympäri Etelä-Afrikkaa – junalla, bussilla, jalan – osallistuakseen Kansan kongressiin. He kokoontuivat taivasalla, pölyiselle kentälle, jonne oli pystytetty puinen lava. Aseistetut poliisit vartioivat kentän reunalla, mutta tunnelma oli päättäväinen ja riemukas.
Yksi kerrallaan Vapauden peruskirjan kohdat – maa, työ, koulutus, asuminen, demokratia, rauha – luettiin ääneen, ja jokainen sai yksimielisen hyväksynnän. Kirja tiivisti kuukausien keskustelut ja yhteisen vision.
Usein Vapauden peruskirjen tarkastelussa unohtuu sijoittaa se laajempaan historialliseen kontekstiin. Sen todellinen merkitys ymmärretään vain näkemällä se osana laajempaa maailmanlaajuista hetkeä, jolloin sorretut kansat nousivat siirtomaavaltoja vastaan.
Fasismin kukistumisen jälkeen 1945 vallitsi voimakas mahdollisuuden tunne. Voitto synnytti uuden kansainvälisen moraalijärjestyksen; perustettiin Yhdistyneet kansakunnat ja laadittiin sen peruskirja, joka korosti ihmisoikeuksia, itsemääräämisoikeutta ja rauhaa. Kolonisoidussa maailmassa tämä laukaisi itsenäistymisvaatimusten aallon. Intia itsenäistyi 1947, Kiina 1949 ja Ghana 1957.
Huhtikuussa 1955, vain kaksi kuukautta ennen Vapauden peruskirjan hyväksymistä, 29 uutta itsenäistä ja siirtomaiden hallitsemaa valtiota kohtasivat Bandungissa, Indonesiassa. Bandungin konferenssi antoi äänen globaalin etelän pyrkimyksille: siirtomaavallan ja rotusorron lopettamiselle, autonomialle maailman asioissa ja yhteistoiminnan rakentamiselle aiemmin kolonisoitujen kansojen kesken. Tämä innoitti antikolonialistisia liikkeitä ympäri maailmaa – Freedom Charter syntyi tämän innostuksen keskellä.
Tähän toivoon liittyi ankara imperialistinen vastaisku. Iranissa pääministeri Mohammad Mossadeghin öljyn kansallistamiseen vastattiin CIA:n ja MI6:n tukemalla vallankaappauksella 1953. Guatemalassa presidentti Jacobo Árbenzin maareformit saivat vastaavan kohtalon CIA:n toimiessa, ja hänet syöstiin vallasta 1954.
Kansan suvereniteettia tukahdutettiin eri puolilla maailmaa siirtomaavaltojen vallan turvaamiseksi. Korean sota (1950–53) ilmensi kylmän sodan agressiivista militarisointia. Kongon ensimmäinen demokraattisesti valittu johtaja Patrice Lumumba murhattiin CIA:n tuella vuonna 1961. Saman vuoden huhtikuussa CIA järjesti epäonnistuneen Sikojen lahden maihinnousun Kuubaan. Vietnamissa Yhdysvallat aloitti laajamittaisen tunkeutumisen 1965, ja Ghanassa Kwame Nkrumahin kaatoi länsimaiden tukema vallankaappaus 1966.
Etelä-Afrikassa Vapauden peruskirjen visio kohtasi nopeasti valtion sorron. Pian sen hyväksymisen jälkeen 156 Kongressiliittouman johtajaa pidätettiin ja syytettiin maanpetoksesta. Seurasi Sharpevillen verilöyly maaliskuussa 1960. Apartheid-hallinto kielsi vapautusliikkeet, jotka joutuivat maan alle, ja ANC päätti tarttua aseelliseen vastarintaan.
Freedom Charteria ei voi erottaa siitä prosessista, joka sen synnytti – prosessista, joka oli syvästi demokraattinen ja juurtunut ihmisten arkeen. Vuonna 1953 ANC ja sen liittolaiset kutsuivat kansallisen keskustelun kysyäkseen suoraan: ”Millaisessa Etelä-Afrikassa haluamme elää?”
Vastaus oli poikkeuksellinen. Koko maassa, kaupungeissa, kylissä, työpaikoilla, kirkoissa ja kaikissa mahdollisissa kokoontumisissa ihmiset pohtivat vaatimuksiaan. Ehdotuksia saapui käsin kirjoitettuina, koneella naputeltuina ja saneltuina järjestäjille.
Freedom Charter ilmaisi vision Etelä-Afrikasta, joka perustuisi tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja yhteiseen vaurauteen. ”Kansa hallitsee” merkitsi paitsi äänioikeutta, myös periaatetta, että todellinen valta kuuluu kansalle. ”Maa jaetaan niille, jotka sitä työllään viljelevät” haastoi kolonialismin ja apartheidin ytimessä olevan riiston ja maanpakkovien. Olennaista oli vaatimus taloudesta, joka perustuisi yleiseen hyötyyn eikä yksityiseen voittoon: ”Kansakunnan rikkaudet palautetaan kansalle.”
Koulutuksen, asumisen ja terveydenhuollon tuli olla yleisiä ja yhdenvertaisia. Vapauden peruskirjan eteläafrikkalainen unelma oli maa ilman rasismia ja seksismiä, jossa kaikki olisivat ”lain edessä tasa-arvoisia”, ja jossa pyrittäisiin ”rauhaan ja ystävyyteen” ulkomailla.
Vapautusliikkeiden kieltämisen ja brutaalin sorron myötä 1960-luvulla Freedom Charter ei kadonnut, mutta painui taka-alalle. 1980-luvulla se nousi jälleen keskiöön, kun United Democratic Front perustettiin 1983 ja Congress of South African Trade Unions (COSATU) 1985. Ruohonjuuritason järjestöt veivät Vapauden peruskirjan arkistojen kätköistä kaduille – se symboloi radikaalia demokratiaa ja vaati perustavaa laatua olevia muutoksia maan ja varallisuuden jakoon.
Freedom Charter oli keskeinen neuvottelujen lähtökohta, kun vapautusliikkeet laillistettiin 1990-luvun alussa. Sen kieli ja periaatteet vaikuttivat ratkaisevasti uuden perustuslain sisältöön.
Kuitenkin nykyinen perustuslaki oli kompromissi. 1980-luvulla Freedom Charter oli vielä vaatinut syvällistä rakennemuutosta. Neuvottelujen yhteydessä Vapauden peruskirjan kohtia, erityisesti maauudistusta ja kansallisen varallisuuden jakamista, pehmennettiin tai lykättiin. Lopullisessa sovussa säilytettiin olemassa olevat omaisuusolot ja hyväksyttiin osin kansainvälisten markkinoiden sanelemat uusliberaalit periaatteet. Vaikka kansa sai äänioikeuden, Vapauden peruskirjan syvälliset muutokset jäivät toteuttamatta.
Siksi vielä tänään, 31 vuotta apartheidin lopun jälkeen, rakenteelliset epätasa-arvot ja köyhyys jatkuvat. Vapauden peruskirjen taloudelliset lupaukset ovat jääneet täyttymättä.
Vuoden 2024 vaalit olivat historiallinen käännekohta. Kahden suurimman puolueen yhteenlaskettu kannatus jäi alle neljännekseen äänioikeutetuista. Lähes 60% jätti äänestämättä.
Vapauden peruskirjan lupaus ”kansa hallitsee” edellyttää enemmän kuin pelkän äänen vaaleissa – se vaatii jatkuvaa osallistumista ja vahvaa, alhaalta ylöspäin syntyvää demokratiaa. On synnytettävä uudelleen kansan kokoukset, yhteisöjen valtuudet ja työntekijöiden johtamat aloitteet arjen päätöksenteossa. Myös maa- ja omaisuusuudistus on toteutettava.
Samalla on rakennettava uudelleen solidaarisuus globaalin etelän maissa. Etelä-Afrikka oli merkittävässä roolissa Hague Group -liiton perustamisessa Palestiinan tukemiseksi tammikuussa 2025. Tämä muistuttaa Bandungin henkeä. Heinäkuun 2025 kokous Bogotássa laajentaa liikettä entisestään.
Meidän on tunnustettava, että muutoksen vastus on valtava, sekä kansainvälisesti että kotimaassa. Iranin vastaiseen hyökkäykseen Israelin ja Yhdysvaltojen toimesta liittyy brutaalia imperialista valtaa – maailmanlaajuiselle tasapainottajalle on kiireellinen tarve.
Etelä-Afrikassa taloudelliset eturyhmät sekä länsirahoitteiset järjestöt ja mediat pyrkivät leimaamaan uudelleenjakopolitiikan laittomaksi tai vaaralliseksi. Nämä verkostot ovat rohkaistuneet ANC:n suosion laskiessa.
Kesäkuussa 2023 Oppenheimerin suvun rahoittama Brenthurst Foundation järjesti konferenssin Gdanskissa, Puolassa. Demokratiaa mainostanut huippukokous julkaisi Gdanskin julistuksen, jota pidettiin laajalti yrityksenä oikeuttaa länsimaiden tukema oppositio globaalissa etelässä. Läsnä olivat mm. Democratic Alliance, Inkatha Freedom Party, sekä länsimaita aiemmin tukeneet RENAMO (Mosambik) ja UNITA (Angola). Tapahtuma osoitti, kuinka avoimesti kansainvälinen liitto pyrkii estämään valtaeliittien haastamisen oikeudenmukaisuuden tai tasa-arvon nimissä.
Se muistuttaa, että taistelu Vapauden peruskirjan vision toteuttamiseksi ei ratkea moraalin voimalla yksin. Se vaatii tehokasta poliittista järjestäytymistä, ideologista selkeyttä ja rohkeutta. Freedom Charter syntyi kamppailussa. Nyt sitä täytyy puolustaa ja uudistaa samassa hengessä.
Kirjoittaja Ronnie Kasrils on anti-apartheid -veteraani, Etelä-Afrikan entinen tiedusteluministeri, aktivisti ja kirjailija.
”Vaikka ääni 1994 voitettiin, Vapauden peruskirjen syvemmät muutokset jätettiin myöhemmäksi.”
Kasrilsin artikkelia on käännettäessä hieman editoitu ja tiivistetty. (JR)